maanantai 27. tammikuuta 2014

Yleisöseminaari Kulttuurien kerroksia Kauttualla -tutkimushankkeen tuloksista 12.4.2014



Kulttuurien kerroksia Kauttualla -tutkimushanke järjestää 12.4. kaikille avoimen yleisöseminaarin Eurassa, koulukeskuksen auditoriossa.
 
Seminaarissa kerrotaan Kulttuurien kerroksia Kauttualla – tutkimushankkeen kuulumisia ja alustavia tuloksia vuoden 2013 osalta ja valotetaan erityisesti varhaiseen maanviljelyyn liittyviä teemoja.
Arkeologiset tutkimukset keskittyivät harrastajakaivauksiin Kauttuan vanhan kylän alueella ja sitten normaaliin arkeologiseen pelastuskaivaukseen Luistarintien alueella. Luistarintien alueelta saatiin esiin arviolta 25 ruumishautaa ja sen lisäksi yksi suurikokoinen kuoppaliesi, joka tutkittiin huolellisesti. Tämän lieden tutkimustulokset ovat hyvin merkittäviä ja sen antia esitellään seminaarissa.
Kaivausten kuluessa saatiin alustava kasvijäännetutkimustieto, jonka mukaan lieden maakerroksissa on säilyneenä jyviä, erityisesti ohraa. Tämän vuoksi liedestä otettiin useita lisänäytteitä. Niistä on ensimmäinen saatu ajoituttua ja se ajoittuu jo 800-luvulle ennen ajanlaskua eli pronssikaudelle. Seminaariin mennessä on toivottavasti valmistunut useita uusia ajoituksia ja tulokset esitellään seminaarissa.
Varhainen maanviljely elinkeinona ja sen arkeologinen ja luonnontieteellinen tutkimus ovat olleet yksi suomalaisen arkeologisen tutkimuksen uusimmista teemoista ja tätä tutkimusta ja sen uusia tulkintoja seminaarissa valotetaan sekä asiantuntijaesitelmin (dos. Terttu Lempiäinen ja lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisänen) että Luistarintien kaivaustulosten perusteella. Asiantuntijaesitelmissä kerrotaan kysymyksestä laajemmassa yhteydessä ja lounaisen Suomen muiden esimerkkien valossa. 

torstai 16. tammikuuta 2014

Selkämeren kansallispuiston kirjoituskilpailun satoa: Tuttuja ja kavereita



Tuttuja ja kavereita



Nurmeksen takaranta tunnettiin hämmentävän kauniina jo tuohon aikaan. Ilmastonmuutosta ei ollut keksitty, eikä rehevöitymisestäkään tiedetty. Vaalea hiekkaranta laskeutui matalan lahden pohjaan puhtaana ja pienistä hiekka-aalloista kiharana pintana. Iltaisin aurinko painui aavaan mereen, ja hyvällä onnella vielä välkäytti vihreätä aivan viimeiseksi. Täydellinen paikka pitää partioleiri.
Me kaivoimme pienen mutta puolitoista metriä syvän kuopan ja hautasimme siihen Lassen niin, että vain pää jäi näkyviin. Kesän ruskettama hymynaama ja hiekanvaaleat hiukset näyttivät tosi hauskoilta keskellä lentopallokenttää, joka oli leirin ajaksi laitettu. Piitsvolleytä siis ennen kuin sellaisesta oli vielä kuultukaan. Mutta Lassen kaivoimme ensin ylös.
Seuraavana päivänä muutaman kalamiehen paatti ui poukaman laidalle turskaa täynnä. Satoja kilon tai parin partapäitä muljui miesten paljaissa jaloissa kuin Pietarilla sinä yhtenä päivänä. Suolapulssi kuulemma oli töninyt turskat Tanskan salmista tänne saakka, ja kalaa oli enemmän kuin kukaan jaksaisi perata.
Sinä iltana söimme pelkkää nuotiolla paistettua turskaa, mutta poikajoukon litteisiin mahoihin ei paljoa mahtunut.
Ja aurinko laski mereen.

Vähän siellä päin, saman suuren saaren kaakkoisessa kulmassa pidettiin leiriä joskus talvellakin. Pakkasta oli penteleesti, mutta kunnolla oli jäätäkin. Siinä kohtaa tavallisen rantalepikon takana kasvoi venkuraa ja kitukasvuista katajaa. Vaikka ainahan saariston kataja on kitukasvuista.
Kävimme jokainen sahaamassa itsellemme tyvipäästään käyrän puukepin, ja niitä kun puukolla silotteli, valmiit jääpallomailat oli tehty. Ne katajapuskat olisivat varmaan olleet rauhoitettuja, mutta onneksi ei tullut mieleen, ja yhä vieläkin paikka on niitä täynnä. Viihtyvät varmaan, ja niin viihdyimme mekin. Tossukiekon pelaaminen sadantuhannen neliökilometrin kokoisella sileällä jääkentällä ei loppunut siihen, että koivunrangasta sahattu peliväline halkesi. Eikä siihen, että auringon talvinen työvuoro loppui lyhyenä, ja kuu nousi.
Aamuyöllä teltan kamiinalle kelpasi tuore katajakin, kunhan se oli ensin saanut maistaa jotain kuivempaa.

Kerran syksyllä lähdimme kolmestaan vesille iltaa vasten veneellä, jolle Karvatti-saari oli lainannut nimensä. Oli meillä toinenkin, Queen Edward (isä toivoi poikaa), mutta se oli muovinen soutuvene. Tämä taas oli puinen ja merikelpoinen, partaaltaan ketka keskihytillinen, joka oli nähnyt kaikki kelit.
Nyt oli leppeää. Vanhaa aaltoa pukkasi jostain saarten välistä, mutta muuten ei kummempaa. Jäimme pohjoisen laivaväylän vierelle ilman ankkuria kellumaan ja keittelemään.
Olin vasta vähän aikaa sitten löytänyt haudutetun teen ihanuudet, mutta siinä suhteessa olin yksin. Timon mielestä teepussin tarkoitus oli tuoda kuumaan veteen väriä, ja Jukka vastusti haudutettua teetä periaatteesta. Mutta nyt haudutettiin. Olisiko ollut Siniset huulet tai Keisarin jalkavaimo, mutta joku jalo ja eksoottinen aromi joka tapauksessa.
Jukka maistoi ensimmäisenä ja yritti hillitä itsensä. Pitkään se onnistuikin, mutta sitten pato murtui, ja tee haukuttiin karjumalla aivan hirveäksi.
Tunsin miehen ja maistoin tyynesti, jotta voisin oikoa vanhakantaista ja varhain luutunutta nuoren miehen mieltä. Ja kas. Tuttu maku tervehti minuakin. Sinol, saamari, sehän se oli! Joku edellinen vatipää oli jättänyt tenttuisen polttimen paljaana kierimään retkikeittimen kattilaan.
Pullakin jäi syömättä.

Loistava saaristo. Kaupungista on alle kymmenen kilometriä matkaa viimeiselle saarelle ja sen majakalle, ja samanlevyiselle kaistaleelle mahtuu kaikki muukin mielenkiintoinen juuri tällä kohtaa rannikkoa.
Kylmäpihlajan majakalle tuli vuosien mittaan mentyä aivan kaikilla mahdollisilla vehkeillä, mutta nyt oli parasta kävellä. Toiveissa nimittäin oli, että pääsisi rahtilaivalla takaisin.
Jää kantoi hyvin, ja koska en tällä kertaa meinannut nukkua lumessa, tavaraakaan ei tarvinnut hirveästi. Kaksi kameraa vain ja vaatetta kunnolla.
Täällä jäät saavat tehdä mitä huvittaa. Kun tuuli painaa suurelta selältä, voi sopivassa paikassa itse seurata röykkiöiden muodostumista matalikkojen päälle kymmenenkin metrin korkuisiksi. Keväämmällä jääkasoihin syöpyy yöpymiskelpoisia onkaloita, joiden katot ovat kuin tippukiviluolassa, ja kaikenlaisia kiteitä voi löytyä.
Nyt avovesi oli loiskinut tammikuulle asti ja nuoleskellut uloimpien luotojen reunat mukavasti jäähän. Hienoja jäävalleja riitti kaikennäköisiä, ja harmaan päivän musta vesi möllötti tyynenä niiden vierellä.
Majakan torni tarjosi nyt kivisen kammarinsa yövieraan lepopaikaksi, mutta prismojen hurina pään päällä, dieselgeneraattorin etäinen sätkätys ja luotsiveneen kirkkaat lähestymisvalot olivat aisteille liian mielenkiintoisia ärsykkeitä, jotta uni olisi kunnolla tullut. Eikä sen ollut niin väliksikään.
Tuttu kutterikuski kävi aamuyöstä huikkaamassa ovelta, että nyt alas ja kyytiin.
Hetkeä myöhemmin rahtilaivan köysitikkailla reppu selässä jännitti aivan älyttömästi. Miten ihmeessä tässä pärjää silloin, kun kutteri jyystää laivan kyljessä ylös alas keskellä pahinta myräkkää, ja tikkaissa on jäätä.
Komentosillalla sain kahvikupin käteen. Paperitehtaan ja telakoitten valot kasvoivat vähitellen suuremmiksi. En ollut ikinä katsonut tuota tuttua maisemaa tästä kulmasta.

Pohjoisväylän reunamilla Valkkikarin hujakoilla tapahtui eräänä talvena kamalia.
Olin ollut Soldatklopin vierellä pari päivää sitten, ja siihen kohtaan loppui kiinteä jääkansi. Kaikkialla lännessä aaltoili hyhmeä avomeri, jonka pinnan piti rauhallisena lautasen kokoisiksi murtunut ohut jääpeite. Nyt se oli kovettunut napakassa pakkasessa uudestaan pannukakkujääksi, jolle ei vielä viitsinyt kävellen lähteä. Jäimme tyttöystävän kanssa kiintojään puolelle saaren rantaan kahville.
Pohjoista reittiä pitkin ei ollut laiva mennyt muutamaan päivään, ja väylä olikin usein ummessa. Nyt siellä päin, vähän etelään meistä, ajoi auto avomerta kohti. Ilman kiikariakin hahmotti, että se oli elämää nähnyt maasturi, jonka ratissa varmaankin tiedettiin, mitä oltiin tekemässä. Ja sinne se hävisi länteen.
Seuraavan päivän sanomalehdessä kerrottiin, että mies oli ajanut jäihin. Naisystävä oli noussut kyydistä, ja mies jäi yrittämään autonrenkaita takaisin pitävän jään puolelle. Ja siinä naisen silmien alla auto vajosi syvyyksiin mies mukanaan. Tuttu kaveri kaiken lisäksi.

Santkarin pooki seisoo pari kilometriä Rihtniemen nokasta merelle. Valoton puutorni on vartioinut väylää jo pitkän matkaa toista sataa vuotta, ja kaikki tietävät Santkarin. Pieni luoto keskellä karikkoja ja ristiaallokkoa. Läheskään joka päivä sinne ei olekaan asiaa, mutta hyvällä säällä ja sopivalla kalustolla on vaikea kuvitella parempaa paikkaa olla.
Jukan kanssa menimme sillä kertaa merikajakeilla. Sellainen on helppo vetää punaruskealle haurumatolle ja kantaa siitä keskemmälle.
Sisältä onttoon puutorniin kiersi laitoja myöten portaikko, mutta alimmat kerrokset oli joko otettu pois tai poltettu.  Ylös pääsi silti, kun viitsi nähdä hiukan vaivaa, ja ylätasanteelta oli hauska laskeutua kiipeilyköydellä ja valjailla, kun pookin keskellä ei ole mitään.
Lohenpuolikas naulattiin veistetyillä puutapeilla ajopuiseen laudanpätkään sillä aikaa, kun nuotio keräsi kierroksia. Valkoviini aukesi, kypsä kala sai sitruunapippurinsa, ja nuotio paloi rauhassa loppuun.
Yöksi kiipesimme nukkumaan pookin toppiin. Varovasti.

Sitten työ kutsui pois näiltä rakkailta rannoilta. Viimeisenä iltana lähdin yksin merelle hiukan kiikkerällä kajakilla, joka oli tarkoitettu kuntolenkeille. Tämä kyllä kävi sellaisesta. Lenkkejä oli vedetty varastoon, ja vesi oli tyyntä ja lämmintä.
Kajakki ei paljon pyydä. Se kulkee helposti ja vaatii vettä vain vaaksan verran. Mutta melapa käy syvemmällä. Kun puikkelehtii sieltä mistä on mukavinta, pienten luotojen läheltä ja ahtaista väleistä, joskus mela kolahtaa pohjaan, ja tasapaino menee.
Veri kiersi kuitenkin jo sen verran hyvin, ettei kaatuminen edes harmittanut, ja hetken päästä matka jatkui tyhjennetyllä vehkeellä heinäkuun hämärissä.
Sattumanvarainen reitti vei lähemmäs rakennettua rantaa, jossa kaupunki oli levittäytynyt niin pitkälle kuin meri salli tulla. Talojen ikkunat antoivat länteen, ja silloin ne näyttävät menneen päivän oranssissa hehkussa lähes kauniilta.
Rannimmaisena oli rivitalo, ja sen päätyhuoneistossa oli juhlat. Pihalla syötiin, juotiin ja laulettiin. Ja millä tavalla! Ammattilaulajien porukka tai tosiharrastajien seurue selvästikin veteli operettisävelmiä kaikissa äänissä ja palkeiden täydeltä.
Pysähdyin ja otin melalla tukea rannan ruohikosta. Ketään ei puskien takaa erottanut kunnolla, mutta ällistyttävän kotikonsertin ääni kiiri pitkin tyyntä vedenpintaa ja kaislikkoja.
Jos tällaista tapahtuisi elokuvassa, se ei olisi edes uskottavaa. Mutta niin kelluskeli mies musiikin keskellä ja mietti, miten täältä ikinä voi lähteä minnekään.

Selkämeren kansallispuiston kirjoituskilpailun satoa



Kaikille avoimessa Minun Selkämereni – kirjoituskilpailussa kerättiin Selkämereen liittyviä muistoja, kokemuksia ja elämyksiä 1.2.2013–15.4.2013. Kilpailun järjestivät Metsähallitus ja Turun yliopiston kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelma, Satakunnan Museo, Satakuntaliitto ja Varsinais-Suomen liitto yhteistyössä Ylen kanssa.
Kilpailuun lähetettiin 157 kirjoitusta. Kirjoituksia saapui New Yorkia ja Ivaloa myöten, ja kirjoittajat edustivat eri sukupolvia koululaisista eläkeläisiin. Kirjoitukset arkistoitiin Satakunnan Museon arkistoon Porissa. Viisi palkittua kirjoitusta on luettavissa Metsähallituksen www-sivuilla. Muita kirjoituksia julkaistaan eri yhteyksissä, mikäli kirjoittaja on antanut siihen suostumuksensa.

Kirjoitusten taso oli kokonaisuudessaan erittäin hyvä. Tuomarina Tapio Koivukarin kanssa toiminut Pirkko Saisio kertoikin palkitsemistilaisuudessa harmitelleensa ensin sitä, että voittajatyö osui hänen käteensä heti ensimmäisenä. Kaikki tekstit luettuaan hän ei sijoittanut ensimmäiseksi lukemaansa kirjoitusta edes parhaimpien joukkoon.  

Jotta kaikilla olisi mahdollisuus tutustua kirjoituskilpailun kautta avautuvaan Selkämeren maisemaan, tässä blogissa julkaistaan seuraavien kuukausien aikana muutamia niistä kirjoituksista, jotka eivät olleet palkittujen joukossa. 

Sarjan aloittaa Klaus Somerkosken kirjoitus Tuttuja ja Kavereita.